Täällä käy joku :)

En ole tosiaan aikoihin kirjoitellut. Elämä on ollut jotenkin sotkuista. Kesän piti olla mulle aikaa selvittää pääni ja tunnun saavan sen vaan enemmän sekaisin. Miesten suhteen olen koko ajan vain ihan tuuliajolla. Olen menettänyt ihmisiä elämästäni (mm. sen tyypin, "kaverin", joka ei halunnut mun kanssa mitään, se rupes sit sattumaan liikaa ja lopetettiin meidän kaveruus... jollei toisella ole mitään tunteita, mut voi viettää mun kanssa neljä päivää ja hengailla, tehdä kaikenlaista, niin mä en vaan ymmärtänyt... tulipas pitkä kirjoitus sulkujen sisään...) ja sählännyt muuten vaan.

Käytiin esikoisen kanssa kouluunlähtötarkastuksessa ja juttelin sen terkkarin kanssa myös itsestäni ja omista ajatuksista. Siitä miten vaikeaa on ollut. Hän antoi mulle sillloin numeron, mihin soittaa. No olenko soittanut. En. Mä koen sen vaan hirveen vaikeeksi, että menen nyt puhumaan näistä jutuista jollekin. Jos se sanookin mulle, et mä oon ollut väärässä monessa asiassa. No tuskin, mut sit se, et mihin laittaa lapset jne. Tuntuu, et teen ite jostain asioista vaikeita, mutta miksi... Siitä mulla ei oo käsitystä.

Ollaan otettu viimeisimmän kirjoituksen jälkeen exän kanssa yhteen muutaman kerran oikein kunnolla. Ja olen vaan tullut siihen päätelmään, että jos nyt vaan mitenkään on mahdollista sen jälkeen, kun ositus ja muut jutut on selviä, etten enää joutuisi häntä kohtaamaan, niin hyvä olisi. Kirjoitinkin noista raha-asioista... Tänään selvisi eräs epämiellyttävä asia taasen. Meillä oli auto, jonka lainanlyhennykset mä hoisin eroon saakka. Autosta tehtiin paperit, et se siirtyy exälle, se maksaa mulle summan x ja auto siirtyy kokonaan hänen nimiinsä. 

No kuinkas sitten kävikään.

Tänään tuli puhelu. Ootko se ja se. Joo. Teillä on tästä autosta jäänyt maksamatta reilu 3300 €. Se auto ei oo ollut mun omistuksessa enää lokakuun jälkeen. Tai ainakin olen kuvitellut kirjoittaneeni paperin, jossa lukee, et se on siitä eteenpäin exän. Ex ei oo hoitanut lyhennyksiä ja korkoja joulukuun (!!!) jälkeen. Ensinnäkin, miks ihmeessä sitä autoa ei oo otettu aikaisemmin siltä pois. Ja toiseks, hitto miten kauan mun tarvii kestää toisen surkeata raha-asioiden hoitoa. Loppuelämänikö mulle soitellaan. No toivottavasti ei. Pitää sit vaan kattoa, et miten tää asia menee tästä eteenpäin. Multa kuulemma menee luottotiedot, jos ei asioita hoideta. Siis multa... Mä en tajua taas.

Eipä oo eka kerta.

Hääpäivä lähestyy

Me mentiin naimisiin vuonna 2002 juhannuksena ja pilattiin muutaman ihmisen juhannus. Tosin saatiin myös positiivisia kommentteja paljon, et onpa kiva viettää juhannus välillä muuten kuin mökillä. Häissä oli suunnilleen 120 vierasta. Mä tykkäsin meidän häistä, oli paljon tanssia, kun muutenkin tykättiin tanssimisesta, ruoka oli hyvää, ilma kaunis, hääpaikka nätti jne.

Ajattelen häitämme lämmöllä myös sen vuoksi, että seremoniamestarina oli silloin setäni, joka kuoli vuonna 2004 muutama kuukausi esikoisen syntymän jälkeen. Hän säesti mua kitaralla laulaessani sulhaselle "Romanssi", eli tän Leif Fagerin tunnetuks tekemän kappaleen. Sua vain yli kaiken mä rakastan... Siellä mua isän puolesta tanssitti toinen veljeni, joka kuoli vuonna 2008, hänkin muuten muutama kuukausi kuopuksen syntymän jälkeen.

Siitä päivästä tulee siis ens viikolla kuluneeksi yhdeksän vuotta. Viime vuodesta muistan, että ex oli järjestänyt lapsille siks illaks vahdin, haki mut töistä, oli ottanut oikein vaihtovaatteet mukaan ja vei mut syömään. Ex muisti hyvin hääpäivät, usein sain lahjoja ja annoin itsekin jotain. Syömässä käytiin muutamia kertoja. Viime kesänä ei kauheesti puhuttavaa ollut. Siinä ruokailussa ehkä kiteytyi meidän suhde muutenkin. Ei ollut enää mitään kahdenkeskistä puhuttavaa. Ei mitään sanottavaa toiselle. Ruoka oli hyvää...

Tuleekohan kaikista suhteista sellaisia ajan myötä, ettei vaan ole enää mitään sanottavaa. Jos, niin sittenhän sanonta ei se vaihtamalla parane, pitää paikkansa. Mut pääsin mä ainakin eroon siitä asiasta, mikä kaikkein eniten mua suhteessamme vaivas. Ja sellaista mä en aio kokea enää ikinä. En varmasti. Tosin... vannomatta paras. Meinasin sortua samantyyliseen juttuun sen takia, että oisin saanut jatkettua tapailua yhden miehen kanssa vähän pidempään. Mut ei se ois toiminut sit kuitenkaan. Miksi enää tehdä sellaista mitä ei halua ja mistä kärsi yli kymmenen vuotta. Niinpä... Onpahan mulla tosiaan halu olla hyväksytty. Onneksi tajusin sen ajoissa tällä toisella ketaa. Mutta, mutta... Oikeasti, miten paljon on valmis tinkimään periaatteistaan vain sen takia, ettei tulisi hylätyksi. Tovottavasti mä olen oppinut nyt edes jotain. Tuli ainakin asia myönnettyä itselleen, et ehkä se on sinne tajuntaankin mennyt. Toivottavasti.

Katkeruus

Mä halusin eron, joten olin valmis myös ottamaan vastaan kaiken, mikä siitä seuraisi.

Tai niin mä luulin.

Olinkohan kuitenkaan valmis siihen, että kun kohtaan ex-anopin ekaa kertaa, saisin päälleni hirveät haukut. "Oot sä niin hävytön nainen". Huudettiin asioita toisillemme päin naamaa. Olinko mä ansainnut kaikki ne haukkumasanat. Yritin puolustautua, mutta mitä hyötyä siitä muka oli. Ei niin mitään. Eräs miespuolisista ystävistäni selitti mulle asiaa silloin. Mä en pysty tekemään tän asian suhteen enää mitään. Ex on kertonut perheelleen asiat omalta kannaltaan, eikä ne oo valmiita kuuntelemaan mun kantaa asioista. Veri on vettä sakeampaa.

Yksi ensimmäisistä asioista, minkä ex mulle eropapeeiden postittamisen jälkeen sanoi, oli se, että mun kummilapset ei sit halua enää olla kanssani missään tekemisissä. Siskojensa lapset. Toisin sanoen, siskot miehineen ei halunneet olla mun kanssa missään tekemisissä. Tuskin ne alle 2-vuotias ja alle 1-vuotias ite kauheesti päättivät. Se asia on aiheuttanut mussa kaikkein eniten katkeruutta. Ihanat pienet tytöt otettiin mun elämästä pois, kuin en ois koskaan ollutkaan. Toisaalta, onneksi olivat niin pieniä, ettei musta varmaan oo jäänyt mitään muistikuvia. Mut lapsellisesti ajattelen kuitenkin, että toivottavasti, jos joskus vanhempina katsovat kuvia ristiäisistään ja kysyvät, ketä tuo on, niin saavat vastauksen. Oikean vastauksen. Sen, että mä en vapaaehtoisesti häipynyt heidän elämästään.

Toiveajattelua.

Itsetunto

Tärkeä asia.

Jos ei rakasta itseään, ei pysty rakastamaan muitakaan.

Nimenomaan.

Mä olen aina ollut pitkä. Luokan pisin yläasteelle ysille asti, jolloin eka poika tais kiriä ohi. Nykyään olen edelleen aika pitkä, kun kaupungilla kuljen, 184cm. Joskin nykyään nuoret rupee olemaan pidempiä, en oo enää ainoo pitkä baareissakaan, kun silloin tällöin sinkkuna tulee piipahdettua. Koskaan en ole ollut hoikka, lähinnä normaalipainoista varmaan yläasteikäisenä. Ja kun lukion jälkeen lopetin urheilun, kiloja tuli satelemalla. Mutta mä päätin joku aika sitten, että piru vie, mä oon itteeni tyytyväinen, vaikka näyttäisin miltä. Mut miten ne monen vuoden läski lehmä-huudot vaan silti kaikuu siellä päässä. Miten ne jäikin sydämeen...

Viime kesänä mä olin kesätöissä eräässä puualan firmassa. Kassatätinä. Siellä mä sain herätyksen siitä, et mullakin on jotain arvoa. Kotona mä olin vaan täys paska, saamaton vätys kuulemma.Jotenkin ne lattiat tuli imuroitua, puhtaat pyykit ilmestyi kaappeihin, lapset tuli hoidetuks ja ruokaakin pöytään. Ja miehellekin tuli "annettua" ainakin muutaman kerran viikkoon... Mut siellä firmassa sain herätyksen siitä, et mäkin olin jotain. Juttelin, flirttailin asiakkaiden kanssa. Ai kun teki hyvää mun itsetunnolle, kun joku joskus huusi ovelta, et "onpa sulla nätti hymy". Ja joku soittikin perään, et jäikö hänen lompakkonsa sinne, kun hänen ajatuksensa oli kuulemma jossain muissa kuin puuasioissa, kun siellä käväisi. Lisäksi mä sain työkaverielta positiivista palautetta ja kehoituksen olla itsevarma (jotain positiivisia asioitakin on tullut siis sydämeen talletettua). Viime kesä sai mut tajuamaan, miten alhaalla sen itsetunnon kanssa mä tosiaan olin. Ja koko sen kahdeksan viikkoa, mitä olin siellä töissä, pyörittelin sitä avioeroa mielessäni. Ja sit ne paperit laitettiin.

Muahan oli uhkailtu avioerolla vuosia. Ex kirjoitti papereita koneelle valmiiks ja käytti niitä kiristyskeinona. Välillä se tulostikin sen ja pisti kirjekuoreen pöydälle odottamaan. Voi kun olisikin vienyt ne paperit jo aiemmin. No mut eka kerta, kun mä olin mukana kirjoittamassa niitä, niin ne paperit myös lähti eteenpäin. Ja tässä sitä nyt ollaan.

Eronnut. Ai miten jotenkin koski sydämeen, kun kävi väestörekisterikeskuksen sivuilla (joku jakoi linkkiä fb:ssä, että sieltä voi käydä kattomassa omat tietonsa ja mähän menin) ja siellä luki se.

Eronnut.

Eronnut, joka keräilee niitä itsetunnon rippeitä jostain. Yhden sieltä, toisen täältä. Mut ehkä se siitä rakentuu. Paloja tosin on aika monta, mahtaisko riittää se määrä, mitä mun suurimmassa tekemässä palapelissä on. Siinä oli 6000 palaa... Valmiiksi tuli sekin... Toivottavasti tämäkin projekti vielä joskus. Niin mä uskon.

Vähän tästäkin päivästä...

Millaisena nään itseni tällä hetkellä? Millaisessa tilanteessa olen?

Muutettiin tän kuun alussa tähän rivarineliöön edellisestä asunnosta (johon oli muutettu helmikuun alussa asunnosta, johon oli muutettu lokakuun puolessa välissä...). Tässä olisi tarkoitus elää ja asua pidemmänkin aikaa. Esikoisella, poika, on oma huone ja tytöillä on oma huone. Niin ja mulla oma huone :) Vaikka tässä on nyt neliöitä 93,5 ja tilaa on 12 neliötä enemmän kuin edellisessä asunnossa, olen vähän helisemässä kaappitilan kanssa. Lisäksi tietokone etsii vielä omaa paikaansa, mut tänään päätin, että hankin tätä varten työpöydän tohon isoon eteiseen. Ensin olin sängyllä makkarissa ja siinä tuli selkä kipeäksi ja ei tää keittiönpöytäkään ihan parhaita paikkoja ole. Ihan jo senkin takia, että tää on tiellä. Pitäis olla tilaa kaikelle muullekin tässä, eikä vaan mun koneelle ja papereille. Mut siis asunnon pitäisi olla nyt kunnossa, kunhan vaan saan hankittua tänne loputkin tarvittavat tavarat, esim. säilytyslaatikkoja lasten leluille.

Muuten. Mulla on ollut aika sekalainen vuosi ja olen itsekin ollut tunne-elämältäni aika hukassa. Mulla oli heti eron jälkeen hirvee kaipuu löytää joku, johon suunnata ne tunteet, mitkä jäi vapaaks. Treffailin tyyppejä ja olin ihan sekaisin. Yhden kanssa kirjoittelin, toista treffailin, kolmannen kanssa mesetin jne. Maaliskuussa aloin ehkä vähän rauhoittua. Ja nyt olen vasta kunnolla tajunnut, et eihän mulla ole mikään kiire sinänsä mihinkään. Nyt kun on koulun loppumisen jälkeen ollut aikaa ajatella. Koko vuonna en oikeen oo kunnolla pystynyt pysähtymään ennen kuin nyt. Se pakottava tarve löytää joku on hävinnyt.

Mutta, mä olen hirveän tunteellinen ihminen ja olen tällä hetkellä ihastunut. Mieheen, joka on monella tapaa todella ihana. Vaan asiassa on ihan pikkuinen pointti, hän ei halua mua. Siis ollaan todella hyviä ystäviä, mutta ei sen enempää. Eikä luultavasti koskaan ollakkaan mitään muuta. Hän on vähän samantapaisessa tilanteessa kuin mä, eronnut viime vuonna ja joutunut käymään samantyylisiä asioita läpi mielessän, mitä mäkin. Ollaan paljon juteltu just näistä, mut myös ihan kaikesta muusta maan ja taivaan väliltä. Mun mielestä meillä synkkaa tosi hyvin, hällä silti varmaan sosiaalisena ihmisena synkkaa ihan kaikkien kanssa. Mulla taas ei. Tällä hetkellä mä vaan arvostan sitä keskusteluyhteyttä tosi paljon.

Lisäks mun elämässä on myös toinen aivan ihana miespuolinen ystävä. Me tavattiin syksyllä, kun aloitin opinnot. Ja synkkas suunnilleen ekasta tunnista lähtien. Hänestä on tullut mulle myös tärkeä ihminen. On itse asiassa auttanut mua järkeistämään tätä hölmöä tunne-elämääni. Tulikin heti ikävä, kun rupesin miettiin ja piti laittaa tekstiviestiä kuulumisista :) En mä tiedä. Jotenkin on ollut aina helpompi jutella miesten kanssa. Aina ei jaksa sitä naisten juoruilua ja tälläisessä erotilanteessa on vähän yksinäinen susi niiden ihkua parisuhde-elämää elävien joukossa. Lisäks, kiitos exän, mun muutama ystävyyssuhde meni eron myötä. Tosin, eipä ne tainneet kunnon ystäviä sit ollakkaan.

Sitten on sellainen tyyppi, jonka kanssa olen kirjoitellut mesessä nyt kaksi vuotta. Ihan uskomaton aika tai siis musta se tuntuu pitkältä. Me "tavattiin" joskus yhdessä facebookin sovelluksessa, missä arvosteltiin toisen ulknäköä. Tai siis lähinnä sieltä nyt tuli positiivisia juttuja, mut miten sit satuin alkaa jutella hänen kanssaan. Sit jossain vaiheessa vaihdettiin messenger-osoitteita ja siitä asti ollaan oltu yhteydessä. Välillä on ollut aikoja, jolloin ei niin aktiivisesti, mutta nykyään lähes päivittäin. No, useamman kerran viikossa kuitenkin. Oonhan mä ollut hänestä omalla tavallani kiinnstunut jo pidempään ja jossain vaiheessa kiinnostus oli molemminpuolista, mut jotenkin mä senkin jutun mokasin. Tai no, tiedän kyllä miks mokasin. Se on se pirun huono itsetunto, mistä seuraavaks taidan kirjoittaakin. Nykyään ollaan ainakin mun mielestä ihan hyviä ystäviä. Ja haluaisin hänet kyllä tavata vielä tän kesän aikana ihan livenäkin näin parin vuoden kirjoittelun jälkeen, mut välimatkaa on sellaset reilu 400 kilsaa, et ei sinne tuu ihan tosta noin vaan lähdettyä.

Mut siis vapaana elämää viettelen, eikä ollut heilaa helluntaina, niin ei varmaan koko kesänä :) Sitä ei tosin koskaan tiedä mitä tapahtuu... 

Exästä ja menneestä suhteesta, osa 2

Ongelmia oli. Olihan niitä tosiaan. Tiedän mikä oli suurin ongelma, mutta viitsinkö siitä tänne kirjoittaa, onkin ihan eri asia. Arka aihe kuitenkin.

Yksi aika suurista ongelmista oli myös raha. Ja sen käyttö. Aluksi molemmat oli opiskelijoita, eikä rahaa kauheasti ollut. Kesät olimme kesätöissä ja silloin pystyttiin jotain ostamaankin. Kuukausi valmistumisen jälkeen sain esikoisen ja sen jälkeen hoitelinkin lapsia kotona. Tosin äitiyslomien ja hoitovapaan aikana lapsien välissä olin exän firmassa töissä vuoden päivät. Tosin mun työni kotona ei siinä muuttuneet millään tavalla, tein kaiken, mitä muutenkin, mutta sen lisäksi tein vielä exälle töitä. Ja tein niitä enemmän mitä ex. Mut se rahankäyttö. Aina exän oli saatava jotain uutta. Piti olla kaikenlaisia hienoja tavaroita, vaikkei niihin olisi ollut varaa. Ja kiukutteli mulle aina niin kauan, että sai tahtonsa läpi. Mä en voi sietää kiukuttelua, en tosiaan. Annoin siis periksi. Niin ja jos joskus ex halusi jotain ja tiesi, etten mä suostuisi siihen, että sellainen ostettaisiin, osti sen sitten salaa. Näin meillä siis toimittiin...

Kiukuttelu. Tosiaan, kotoaan tuli se malli. Meillä kotona kotona on aina kaikki riidat riidelty ja sovittu ennen nukkumaan menoa. Mä en saanut unta, jos olin joskus äidin kanssa riidellyt, eikä oltu sovittu. Yritin mennä vihaisena nukkumaan, mut eihän se uni tullut, piti vielä nousta pyytämään anteeksi. Mut exän perhe. Ne riiteli aina  ja menivät vihaisina mykkäkoulua pitäen nukkumaan. Aamulla kun herättiin, niin oli kuin ei olisi mitään riitaa ollutkaan. Siitä seurasi sitten erinäisiä räjähdyksiä esimerkiksi jouluna, kun kaikki sitten purkautui kerralla. Kun asioita ei sovita, niin jäähän ne sinne mieleen kaihertamaan. En kyllä vajaan 11 vuoden aikana pystynyt siihen exää opettamaan, että riidat sovittaisiin, vaikea kun on selän kanssa keskustella.

Ja se keskustelu. Mä juttelin aina exän selälle. Jos halusin jostain jutella, niin sain puhua sille selälle, joka oli kääntyneenä muhun päin, kun ex oli tietokoneella. Eikä se keskustelua ollut, vaan suurimmaksi osaksi yksinpuhelua. Mä nimenomaan kaipaan sitä, että voisi jutella ihan mistä vaan ja vaikka suunnitella yhdessä jotain. Mut ei, kaikki jäi aina mun kontolle. Kun kysyin mielipidettä, ei sitä yleensä ollut. Niinpä totuin silloin tekemään päätökset yksin, enkä varmaan viimeisinä vuosina hirveästi enää edes kysynyt. Tosin eron jälkeen huomasin, että pakoilin kaikkien päätösten tekemistä. Tuntui siltä ja tuntuu edelleen välillä, ettei vaan pysty tekemään päätöksiä. Väsyi niin siihen...

Exästä ja menneestä suhteesta, osa 1

Virallinen "esittelyteksti" tuli kirjoitettua, niin nyt voisin jatkaa vähän lisää faktoja helmikuussa kuopatusta suhteestani.

Tapasin ex-mieheni vuonna 1999 netin kautta. Taisi olla silloin deittinet kyseessä. Netistä parin etsiminen taisi silloin olla paljon harvinaisempaa kuin nykyään. Ja olikin. Kirjoiteltiin muutamia viestejä ja sitten nähtiin. Ei se ollut rakkautta ensisilmäyksellä, mut alettiin seurustella kuitenkin. Exällä seurustelusuhteita ei ollut takana yhtään ja mulla sellaisia lyhyitä 1kk-8kk oli muutamia. Kihloihin mentiin karkauspäivänä 2000, vähän niin kuin exän "pakottamana" kosiminen tapahtui. Naimisiin mentiin juhannuksena 2002, ens viikolla siitä tulee yhdeksän vuotta... Ensimmäinen lapsi syntyi 2004. Toinen tulikin sitten 2005 ja kolmas vielä 2007. Avioero laitettiin vireille elokuun lopussa 2010 ja se tuli voimaan helmikuussa 2011.

Nyt olen periaatteessa ollut yksin elokuusta asti. Ja olen käynyt asioita läpi jonkin verran mielessäni. Suurin kysymys mulla ehkä on se, että miksi ihmeessä mentiin naimisiin ja tehtiin ne kolme lasta. Kun kyllä sen nyt huomasi jo ekoina vuosina, että ei meitä ole tarkoitettu toisillemme. Ei todellakaan. Aikamoista tuskien taivalta oli koko suhde.

Olihan exässä hyvääkin, mä nyt en vaan mitenkään pysty muistamaan kovin montaa hyvää asiaa ainakaan tällä hetkellä. Joskus ajattelin, et ois hyvä isä ja olihan hän sitä aina silloin kun oltiin jossain kylässä. Ja sen takia monella on meidän elämästä ihan erilainen kuva. Todellisuus oli sitä, että ex istui päivät pitkät tietokoneella muka tekemässä töitä ja mä hoidin lapset sekä kodin. Vieraassa paikassa pyysin exää esim. vaihtamaan vaipan tai muuten auttelemaan lapsia. Niiiiin suuri virhe multa, siitähän sai sellaisen käsityksen, että mä en tee ikinä mitään ja ex hoitaa kaiken. Niinpä niin.

No olihan hänessä sellaista hellyyttä, mitä mä kaipasin, ei mennyt päivää ilman muutamaa pusua ja halausta. Ja hyvä oli myös lohduttelemaan. Meidän suhteen aikana multa kuoli sekä isä, että veli. Ja kummisetäkin. Halauksiin ex oppi tosin vasta mun kanssa, ei niillä kotona koskaan halailtu.

Mun tekstit tulee olemaan aika sekalaisia, kun en oikein osaa jäsennellä niitä päässäni. Mut on hyvä päästä kirjoittamaan ne ulos tuolta sisältä. Jatkoa seuraa...