Me mentiin naimisiin vuonna 2002 juhannuksena ja pilattiin muutaman ihmisen juhannus. Tosin saatiin myös positiivisia kommentteja paljon, et onpa kiva viettää juhannus välillä muuten kuin mökillä. Häissä oli suunnilleen 120 vierasta. Mä tykkäsin meidän häistä, oli paljon tanssia, kun muutenkin tykättiin tanssimisesta, ruoka oli hyvää, ilma kaunis, hääpaikka nätti jne.
Ajattelen häitämme lämmöllä myös sen vuoksi, että seremoniamestarina oli silloin setäni, joka kuoli vuonna 2004 muutama kuukausi esikoisen syntymän jälkeen. Hän säesti mua kitaralla laulaessani sulhaselle "Romanssi", eli tän Leif Fagerin tunnetuks tekemän kappaleen. Sua vain yli kaiken mä rakastan... Siellä mua isän puolesta tanssitti toinen veljeni, joka kuoli vuonna 2008, hänkin muuten muutama kuukausi kuopuksen syntymän jälkeen.
Ajattelen häitämme lämmöllä myös sen vuoksi, että seremoniamestarina oli silloin setäni, joka kuoli vuonna 2004 muutama kuukausi esikoisen syntymän jälkeen. Hän säesti mua kitaralla laulaessani sulhaselle "Romanssi", eli tän Leif Fagerin tunnetuks tekemän kappaleen. Sua vain yli kaiken mä rakastan... Siellä mua isän puolesta tanssitti toinen veljeni, joka kuoli vuonna 2008, hänkin muuten muutama kuukausi kuopuksen syntymän jälkeen.
Siitä päivästä tulee siis ens viikolla kuluneeksi yhdeksän vuotta. Viime vuodesta muistan, että ex oli järjestänyt lapsille siks illaks vahdin, haki mut töistä, oli ottanut oikein vaihtovaatteet mukaan ja vei mut syömään. Ex muisti hyvin hääpäivät, usein sain lahjoja ja annoin itsekin jotain. Syömässä käytiin muutamia kertoja. Viime kesänä ei kauheesti puhuttavaa ollut. Siinä ruokailussa ehkä kiteytyi meidän suhde muutenkin. Ei ollut enää mitään kahdenkeskistä puhuttavaa. Ei mitään sanottavaa toiselle. Ruoka oli hyvää...
Tuleekohan kaikista suhteista sellaisia ajan myötä, ettei vaan ole enää mitään sanottavaa. Jos, niin sittenhän sanonta ei se vaihtamalla parane, pitää paikkansa. Mut pääsin mä ainakin eroon siitä asiasta, mikä kaikkein eniten mua suhteessamme vaivas. Ja sellaista mä en aio kokea enää ikinä. En varmasti. Tosin... vannomatta paras. Meinasin sortua samantyyliseen juttuun sen takia, että oisin saanut jatkettua tapailua yhden miehen kanssa vähän pidempään. Mut ei se ois toiminut sit kuitenkaan. Miksi enää tehdä sellaista mitä ei halua ja mistä kärsi yli kymmenen vuotta. Niinpä... Onpahan mulla tosiaan halu olla hyväksytty. Onneksi tajusin sen ajoissa tällä toisella ketaa. Mutta, mutta... Oikeasti, miten paljon on valmis tinkimään periaatteistaan vain sen takia, ettei tulisi hylätyksi. Tovottavasti mä olen oppinut nyt edes jotain. Tuli ainakin asia myönnettyä itselleen, et ehkä se on sinne tajuntaankin mennyt. Toivottavasti.
Hei,
VastaaPoistaolisipa kiva, jos kirjoittaisit taas. Tarinoissasi on jotain hyvin tuttua.
Hanna
Hei, täällä vähän vanhempi (45) ja ei vielä virallisesti eronnut 2 lapsen äiti. Olen itsekin kovasti miettinyt itsetuntoa ja miksi se on minulla ruttuinen ja hatara.
VastaaPoistaEi aina, mutta huomaan itsetunnon haurauden esim. miesasioissa. Ihana uusi työkaveri ja etäinen sukulainen kannusti minua, kun näytin nettikirvekaverini kuvan 'No otat tuon!'. Ja jatkoi 'Sun pitää ajatella et sä olet se pääpalkinto'. Ja "Sun ei tarvi tyyyä jämiin".
Hyviä ohjeita kenelle vaan :-)
Kirjoita taas :-)
Mä yritän taas aktivoitua, kiva, että ootte käyneet ja kiitos myös kommenteista :) Mut siitä en kyllä tykkää, jos mun tarinoissa on jotain tuttua. En sois samanlaista kenellekään.
VastaaPoistaJa noi sun ohjeet on kyllä vallan erinomaisia, mä oon taas vaipunut vähän syvemmälle tässä itsetuntoni kanssa, miesjutut vaan tuntuu kariutuvan ihan koko ajan. Milloin minkäkin asian takia. Mut pitää taas nostaa pää pystyyn ja eteenpäin. Vaikka se taas tuntuu niin tuhottoman vaikealta.