Mä halusin eron, joten olin valmis myös ottamaan vastaan kaiken, mikä siitä seuraisi.
Tai niin mä luulin.
Olinkohan kuitenkaan valmis siihen, että kun kohtaan ex-anopin ekaa kertaa, saisin päälleni hirveät haukut. "Oot sä niin hävytön nainen". Huudettiin asioita toisillemme päin naamaa. Olinko mä ansainnut kaikki ne haukkumasanat. Yritin puolustautua, mutta mitä hyötyä siitä muka oli. Ei niin mitään. Eräs miespuolisista ystävistäni selitti mulle asiaa silloin. Mä en pysty tekemään tän asian suhteen enää mitään. Ex on kertonut perheelleen asiat omalta kannaltaan, eikä ne oo valmiita kuuntelemaan mun kantaa asioista. Veri on vettä sakeampaa.
Yksi ensimmäisistä asioista, minkä ex mulle eropapeeiden postittamisen jälkeen sanoi, oli se, että mun kummilapset ei sit halua enää olla kanssani missään tekemisissä. Siskojensa lapset. Toisin sanoen, siskot miehineen ei halunneet olla mun kanssa missään tekemisissä. Tuskin ne alle 2-vuotias ja alle 1-vuotias ite kauheesti päättivät. Se asia on aiheuttanut mussa kaikkein eniten katkeruutta. Ihanat pienet tytöt otettiin mun elämästä pois, kuin en ois koskaan ollutkaan. Toisaalta, onneksi olivat niin pieniä, ettei musta varmaan oo jäänyt mitään muistikuvia. Mut lapsellisesti ajattelen kuitenkin, että toivottavasti, jos joskus vanhempina katsovat kuvia ristiäisistään ja kysyvät, ketä tuo on, niin saavat vastauksen. Oikean vastauksen. Sen, että mä en vapaaehtoisesti häipynyt heidän elämästään.
Toiveajattelua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti