Virallinen "esittelyteksti" tuli kirjoitettua, niin nyt voisin jatkaa vähän lisää faktoja helmikuussa kuopatusta suhteestani.
Tapasin ex-mieheni vuonna 1999 netin kautta. Taisi olla silloin deittinet kyseessä. Netistä parin etsiminen taisi silloin olla paljon harvinaisempaa kuin nykyään. Ja olikin. Kirjoiteltiin muutamia viestejä ja sitten nähtiin. Ei se ollut rakkautta ensisilmäyksellä, mut alettiin seurustella kuitenkin. Exällä seurustelusuhteita ei ollut takana yhtään ja mulla sellaisia lyhyitä 1kk-8kk oli muutamia. Kihloihin mentiin karkauspäivänä 2000, vähän niin kuin exän "pakottamana" kosiminen tapahtui. Naimisiin mentiin juhannuksena 2002, ens viikolla siitä tulee yhdeksän vuotta... Ensimmäinen lapsi syntyi 2004. Toinen tulikin sitten 2005 ja kolmas vielä 2007. Avioero laitettiin vireille elokuun lopussa 2010 ja se tuli voimaan helmikuussa 2011.
Nyt olen periaatteessa ollut yksin elokuusta asti. Ja olen käynyt asioita läpi jonkin verran mielessäni. Suurin kysymys mulla ehkä on se, että miksi ihmeessä mentiin naimisiin ja tehtiin ne kolme lasta. Kun kyllä sen nyt huomasi jo ekoina vuosina, että ei meitä ole tarkoitettu toisillemme. Ei todellakaan. Aikamoista tuskien taivalta oli koko suhde.
Olihan exässä hyvääkin, mä nyt en vaan mitenkään pysty muistamaan kovin montaa hyvää asiaa ainakaan tällä hetkellä. Joskus ajattelin, et ois hyvä isä ja olihan hän sitä aina silloin kun oltiin jossain kylässä. Ja sen takia monella on meidän elämästä ihan erilainen kuva. Todellisuus oli sitä, että ex istui päivät pitkät tietokoneella muka tekemässä töitä ja mä hoidin lapset sekä kodin. Vieraassa paikassa pyysin exää esim. vaihtamaan vaipan tai muuten auttelemaan lapsia. Niiiiin suuri virhe multa, siitähän sai sellaisen käsityksen, että mä en tee ikinä mitään ja ex hoitaa kaiken. Niinpä niin.
No olihan hänessä sellaista hellyyttä, mitä mä kaipasin, ei mennyt päivää ilman muutamaa pusua ja halausta. Ja hyvä oli myös lohduttelemaan. Meidän suhteen aikana multa kuoli sekä isä, että veli. Ja kummisetäkin. Halauksiin ex oppi tosin vasta mun kanssa, ei niillä kotona koskaan halailtu.
Mun tekstit tulee olemaan aika sekalaisia, kun en oikein osaa jäsennellä niitä päässäni. Mut on hyvä päästä kirjoittamaan ne ulos tuolta sisältä. Jatkoa seuraa...
Ehkä olit vain ''sokea'', nuori nainen - elämä vielä edessä, mutta toisaalta taas halusit sisimmässäsi uskoa että kaikki muuttuu parhain päin.
VastaaPoistaJaksamisia, kyllä se elämä vielä hymyilee! Se ottaa vain aikansa, päästäkseen asioiden yli.
Kai mä oli silloinkin aika huonolla itsetunnolla varustettu nuori nainen ja rakkaudenkaipuinen. Pelkäsin, ettei kukaan muu mua huoli ja olin sit sellaisen tyypin kanssa, joka huoli. Siitä huolimatta, miten mua kohtaan käyttäytyi.
VastaaPoistaKiitos, toivottavasti se elämä vielä hymyilee!
Ero takana, ja itsekin ihmettelen, että miten ihmeessä olin exän kanssa ylipäätään yhdessä. Meillä kaksi lasta, ja jo ensimmäistä odottaessa olisi pitänyt kyllä olla fiksu ja lähteä! Mutta se ihmismieli on niin erikoinen, että se kuvittelee, että kyllä se tästä paranee ja että kyllähän ihmiset muuttuvat. Narsistit vaan eivät ikinä näe itsessään vikoja, vaan kaikki on aina muiden syytä. Aina tietysti liitossa on kaksi ihmistä, mutta minä kyllä tunnustan omaksi viaksi sen, etten enää uskaltanut sanoa vastaan, kun exä uhkaili itsareilla ja erolla... Kun aloin olla varpaillaan ja epävarmana siitä, onko mies tänään riehumistuulella vai lähtiskö se vaan päiväksi jonnekin kaverilleen, aloin siirtämään arkuutta jo lapseemmekin. Lapset ovat nyt onneksi saaneet uuden ja onnellisemman elämän. Ja nyt pari vuotta eron jälkeen, ei heistä enää huomaisi, että hekin joutuivat elämään jännityksessä ja ahdistuksessa.
VastaaPoista