Exästä ja menneestä suhteesta, osa 2

Ongelmia oli. Olihan niitä tosiaan. Tiedän mikä oli suurin ongelma, mutta viitsinkö siitä tänne kirjoittaa, onkin ihan eri asia. Arka aihe kuitenkin.

Yksi aika suurista ongelmista oli myös raha. Ja sen käyttö. Aluksi molemmat oli opiskelijoita, eikä rahaa kauheasti ollut. Kesät olimme kesätöissä ja silloin pystyttiin jotain ostamaankin. Kuukausi valmistumisen jälkeen sain esikoisen ja sen jälkeen hoitelinkin lapsia kotona. Tosin äitiyslomien ja hoitovapaan aikana lapsien välissä olin exän firmassa töissä vuoden päivät. Tosin mun työni kotona ei siinä muuttuneet millään tavalla, tein kaiken, mitä muutenkin, mutta sen lisäksi tein vielä exälle töitä. Ja tein niitä enemmän mitä ex. Mut se rahankäyttö. Aina exän oli saatava jotain uutta. Piti olla kaikenlaisia hienoja tavaroita, vaikkei niihin olisi ollut varaa. Ja kiukutteli mulle aina niin kauan, että sai tahtonsa läpi. Mä en voi sietää kiukuttelua, en tosiaan. Annoin siis periksi. Niin ja jos joskus ex halusi jotain ja tiesi, etten mä suostuisi siihen, että sellainen ostettaisiin, osti sen sitten salaa. Näin meillä siis toimittiin...

Kiukuttelu. Tosiaan, kotoaan tuli se malli. Meillä kotona kotona on aina kaikki riidat riidelty ja sovittu ennen nukkumaan menoa. Mä en saanut unta, jos olin joskus äidin kanssa riidellyt, eikä oltu sovittu. Yritin mennä vihaisena nukkumaan, mut eihän se uni tullut, piti vielä nousta pyytämään anteeksi. Mut exän perhe. Ne riiteli aina  ja menivät vihaisina mykkäkoulua pitäen nukkumaan. Aamulla kun herättiin, niin oli kuin ei olisi mitään riitaa ollutkaan. Siitä seurasi sitten erinäisiä räjähdyksiä esimerkiksi jouluna, kun kaikki sitten purkautui kerralla. Kun asioita ei sovita, niin jäähän ne sinne mieleen kaihertamaan. En kyllä vajaan 11 vuoden aikana pystynyt siihen exää opettamaan, että riidat sovittaisiin, vaikea kun on selän kanssa keskustella.

Ja se keskustelu. Mä juttelin aina exän selälle. Jos halusin jostain jutella, niin sain puhua sille selälle, joka oli kääntyneenä muhun päin, kun ex oli tietokoneella. Eikä se keskustelua ollut, vaan suurimmaksi osaksi yksinpuhelua. Mä nimenomaan kaipaan sitä, että voisi jutella ihan mistä vaan ja vaikka suunnitella yhdessä jotain. Mut ei, kaikki jäi aina mun kontolle. Kun kysyin mielipidettä, ei sitä yleensä ollut. Niinpä totuin silloin tekemään päätökset yksin, enkä varmaan viimeisinä vuosina hirveästi enää edes kysynyt. Tosin eron jälkeen huomasin, että pakoilin kaikkien päätösten tekemistä. Tuntui siltä ja tuntuu edelleen välillä, ettei vaan pysty tekemään päätöksiä. Väsyi niin siihen...